Tää on ollut jo pitkään tarkoitus kuunnella kokonaisuudessaan, ja nyt VIIMEINKIN koitti se päivä. Sanotaan kuitenkin näin, että olisin toivonut pitäväni tästä vähän enemmän, varsinkin kaiken sen hypen jälkeen, mitä oon tästä nähnyt. Alussa noi kappaleet sulautui yhteen vähän liikaa ja kuulosti paikoitellen aika samalta. Loppua kohden aloin tykkäämään taas enemmän, kun biisitkin oli selvästi erilaisia. Sanat on totta kai tällä levyllä huomionarvoiset, ja monet niistä kuvastaakin maailmantilannetta valitettavan hyvin vielä nykypäivänä. En oo kuitenkaan maailman suurin lyriikkaihminen, niin ehkä senkin takia tää jäi mulla vähän puolitiehen. Vaikka onhan tässä hyvää tarinankerrontaa ja Marvinilla erittäin soulful ääni. Mercy Mercy Me ja Inner City Blues oli lempparit!
Ei hyvä eikä huono, ei myöskään oikein mun tyylinen. Biisit kuulosti kaikki vähän samalta ja toistavilta. Miksaus tyypillistä 60-lukua. Isä vois tykätä tästä tho!
Kuunneltiin tää äitin kans automatkalla. Ei kyllä muuten kuunneltais rollareita oikeestaan ollenkaan, ellei ois tätä ”haastetta”. Ja ehkä se onkin tän hienous, että voikin löytää jotain, mistä ei ois alunperin uskonut tykkäävänsä. Mutta toisaalta, ei tää levy nyt mitenkään erityisen nautinnollista kuunneltavaa ollut kummallekaan meistä. Lyriikat oli aika rivoja ja itse musiikki kuulosti viimeistelemättömältä. Autossahan tuo ihan meni, kun ei ollut muutakaan tekemistä.
Ei tää nyt kauheen hyvin oo sanoituksiltaan ikääntynyt. Mutta ihan hauskoja biittejä ja sampleja, vaikka ne alkoikin käydä vähän ykstoikkoisiksi jossain vaiheessa (kertoo varmaan vaan siitä, etten oo rapin suurkuluttaja). Gangsta Gangsta oli funky.
WHOA, tää yllätti nyt! Mikä sattuma, että kuunneltiin tätä isän kanssa ehkä viikko sitten mökillä. Auton (Penan) äänentoisto ei tosin palvellut kyseistä levyä ollenkaan… Lemmikkien ääniä kuuntelin myös eilen ikkunoita pestessä, mutta en silloinkaan päässyt ihan kärryille. Tajusin, ettei tää levy pääse oikeuksiinsa pelkkänä taustamusiikkina. Tässä tapahtuu niin paljon kaikkea koko ajan, että monia mehukkaita äänimaisemia menee kokonaan ohi, jos ei immersoi itseään kunnolla.
Kuulin tässä ehdottomasti Louis Colen harmonioiden ainekset. Lauluäänetkin oli melkeinpä identtisiä. Ei ihme, että tässä oli siis jotain tosi tuttua ja turvallista. Välillä tuli myös vähän mikrotonaalinen fiilis, niinku joku ois vähän vinksallaan, ja se lisäsi mun mielestä luonnetta. Jostain syystä rakastin You Still Believe In Me teemaa, se kuulosti jotenkin vähän kummittelevalta ja maagiselta, vähän niinku joltain nostalgiselta tunnarimusalta. Oli kuitenkin useampi tosi hyvä biisi, joten vaikea valita omaa lempparia. Monessa kappaleessa jopa sanat yllätti pohdiskelevuudellaan.
Tunnelmallinen, tähän pitää palata vielä uudestaan. Ainoastaan eka biisi oli entuudestaan tuttu. Lempparit kuuntelun jälkeen oli Paisagem Da Janela ja Clube Da Esquina Nº 2. Hieno ja IKONINEN levynkansikuva myös!
Nääh. Yleensä tykkään kasarisoundista, mutta tää ei nyt innostanut yhtään. Ei kuitenkaan aivan pahimmasta päästäkään.
Hyvä ääni, ja välillä ihan kiinnostavia melodioita ja sointukiertoja. Silti vähän tylsä. Biiseistä X-Static oli ehkä tällä kuuntelulla lempparein.
Outo levy, tällä oli todellakin hetkensä! Kivoja tiluja ja hookkeja, ja yleisesti vaan tosi monipuolinen soundimaailma. Jotenki tuntu, että koko ajan hypeltiin yli genrerajojen (biisien sisälläkin), mikä teki tästä kyllä kiinnostavaa ja aika yllätyksellistä kuunneltavaa. Välillä mua kuitenki vaan ärsytti tässä joku ihan suunnattomasti. En ainakaan välittänyt niin siitä semmosesta ”isosta”, elokuvamaisesta soundista, mikä tässä kyllä isosti kuului.
