1001 Albums Summary

Projektin aloittavaksi albumiksi valikoitui Californication Red Hot Chili Peppersiltä. Bändi oli entuudestaan tuttu ja mieluinen, mutta olen enimmäkseen kuunnellut heiltä vain isoimpia hittejä, joita toki tältä levyltä löytyy paljon. Ainoa ennen tätä kuuntelemani bändin albumi on Blood Sugar Sex Magik, joka on myös hyvä, mutta Californication on kokonaisuutena vahvempi ja kypsempi, eikä sitä myöskään vaivaa paha ylipituus. Californication sisältää paljon hienoja kappaleita, vaikka taso laskee loppupuolella. Myöskin levyn äänimaailma on harmillisen tukkoinen, mutta silti pidin tästä paljon.

Viime vuosina Smashing Pumpkinsista on tullut yksi lempiyhtyeistäni ja kävinkin heitä kuuntelemassa Helsingin jäähallissa viime kesänä. Tämä kyseinen levy on ehdoton suosikkini heidän tuotannostaan ja ollut kovassa soitossa viimeiset pari vuotta. Tämän massiivisen tupla-albumin hienous perustuu sen monipuolisuuteen. Kahden tunnin keston aikana kuullaan herkkiä balladeja orkesterin säestämänä, elektronisesta musiikista ammentavaa poppia, metalliriffejä ja kiukkuista grungea. Muutamia biisejä olisi voinut tiputtaa pois, mutta muuten kyseessä on yksi 1990-luvun parhaista albumeista.

En ole koskaan ollut iso Elviksen fani, mutta tämä levy oli ihan kiva eikä tuntunut pitkältä.

Ensimmäistä kertaa kuuntelin jazzia omatoimisesti. Täytyy sanoa etten erityisesti välittänyt tästä livelevystä, mutta ainakin soittajat olivat taitavia.

Ensimmäinen kuuntelemani hip hop-levy ja sellaiseksi aika hyvä. En vain ole tämän genren suurin ystävä, mutta biitit kuulostivat hyviltä ja joitain vaikutteita jazzista kuului myös.

Toinen räppilevy putkeen. Tältä levyltä olinkin kuullut pari biisiä entuudestaan ja tietysti Dr. Dre ja Snoop Dogg ovat tuttuja hahmoja. Tältä levyltä löytyy paljon uhoamista mutta myös huumoria. Yhdessä biisissä sämplättiin Zeppeliniä.

Kolmas räppilevy putkeen ja myöskin paras sellainen tähän asti. Tälle voisin jopa antaa heikot neljä tähteä. Biiseissä oli mukavasti vaihtelevuutta ja näiltä kavereilta onnistuu laulaminenkin. Biisien välissä olevat sketsit eivät itselleni oikein toimineet ja yli 70-minuuttinen kesto on vähän liikaa. Muuten positiivinen kokemus.

Oikein pätevä albumi. Bob Marley oli tietysti entuudestaan tuttu muusikko, mutta tältä kyseiseltä levyltä olin kuullut vain yhden biisin. Rentoa musiikkia vaikka monet tekstit käsittelevätkin vakavia ja surullisia asioita.

Uuvuttavan pitkä livelevy. Vaikka tältä levyltä löytyy hyviäkin hetkiä, en vain taida pitää Grateful Deadista. Löysää hippirockia.

Jälleen yksi räppilevy, tällä kertaa ranskan kielellä. Tunnistin tätä kuunnellessa ainakin viisi sanaa. Ihan ok kokemus, mutta en keksi mitään syytä miksi kuuntelisin tätä uudelleen.

Yksi lempilejulkaisuja yhdeltä lempiartistiltani. Station to Stationin aikaan Bowien kokaiiniriippuvuus oli pahimmillaan ja kertomansa mukaan hän ei muista juuri mitään sen tekemisestä. Sanoituksissa on aistittavissa kylmää paranoiaa mutta myös lämpöä ja rakkautta. Musiikillisesti tässä kuuluu vahvasti Young Americansin soul- ja funkvaikutteet mutta myös tulevan ns. "Berliinin-trilogian" kokeellisuus. Albumin kohokohta on sen 10-minuuttinen nimikappale, mutta kaikki kuusi raitaa ovat loistavia.

Mahdollisesti paras uusi löytö tämän projektin tiimoilta. Stevie Wonder oli minulle jo ennestään tuttu, mutta tältä albumilta en ollut kuullut yhtäkään biisiä. Miellyttävä kokemus kaiken kaikkiaan.

Tuntematon artisti entuudestaan mutta varsin hyvä levy silti. Hyväntuulista soulia ja funkkia.

Vanhanaikaisia amerikkalaisia joululauluja Phil Spectorin luomalla äänivallilla varustettuna. Mukavaa, kevyttä kuunneltavaa joka sopii hyvin tähän päivään.

Monet Paul McCartneyn Beatlesin jälkeiset tuotokset eivät ole tehneet itseeni kovin suurta vaikutusta, mutta täytyy myöntää että tämähän oli melko hyvä kokonaisuus. Pidän kuitenkin edelleen enemmän Harrisonin ja Lennonin ensimmäisistä soololevyistä. Band on the Run äänitettiin suurilta osin Nigeriassa, mutta Mamunia on ainoa kappale jolla kuuluu selkeästi vaikutteita afrikkalaisesta musiikista. Albumin aloittava moniosainen nimikkobiisi on ehdoton huippukohta.

Ikoninen livelevy jolla country-musiikin paha poika Johnny Cash esiintyy vangeille Folsomin vankilassa Kaliforniassa. Useissa lauluissa kerrotaan murhaajista ja rikollisista, joten settilista varmasti miellytti yleisöä. Musiikin ohella tärkeässä roolissa on artistin ja yleisön välinen kommunikaatio. Country ei lukeudu lempigenreihini mutta tämä on silti yksi isoimpia klassikoita mitä tulee livealbumeihin.

Ensimmäinen 80-luvun levy tämän haasteen aikana. Rio on oikeastaan ihan ok pop-albumi ja tasalaatuinen sellainen. En taida tämän pariin enää palata kuitenkaan. Yllätyin kuinka paljon Duran Duran kuulosti "oikealta bändiltä" verrattuna moniin syntikoita suosineisiin aikalaisiinsa.

Lisää Stevie Wonderia ja miksipä ei. Biisilistalta löytyi kaksi tuttua kappaletta ; Superstition sekä High Fidelity-leffan lopussa soiva I Believe (When I Fall In Love It Will Be Forever). Kaiken kaikkiaan hyvin tasalaatuinen julkaisu.

En ole tutustunut The Kinksin tuotantoon niin paljoa kuin monien aikalaistensa. Tämän albumin olin kuitenkin kuullut äskettäin. Kyseessä on kovin brittiläisiä aiheita käsittelevä levy jolla on mukavaa melodista poppia sekä ripaus psykedeliaa.

Mielenkiintoista uutta kuultavaa. Auktoriteettivastaista musiikkia.

Paras uusi levy tämän haasteen aikana. Biiseistä muutamat olivat tuttuja ennestään. Hyvä aloitus vuodelle 2026.

Olin kuullut Jefferson Airplanelta vain lukuisissa elokuvissa soineet Somebody to Loven ja White Rabbitin, niin yllätyin huomatessani ettei Grace Slick olekaan yhtyeen ainoa solisti. Noiden kahden hittibiisin lisäksi Surrealistic Pillowlta löytyy popahtavaa psykedeliaa ja folkkia.

Kuunneltu puoliunessa kovassa kuumeessa. Pitänee joskus kuunnella tämä kunnolla, mutta muistan pitäneeni aika paljon.

Tykkään paljon The Whosta, mutta olen kuunnellut heiltä vain lähinnä Quadropheniaa ja Who's Nextiä. Tämä albumi on esitetty ikään kuin radiolähetys mainoksien kanssa. Kaupallisuus on läsnä myös mainoksille irvailevassa kansikuvassa.

Tasainen ja laadukas kononaisuus. Avausraita Tiny Dancer oli ainoa jonka tunsin entuudestaan.

Aivan uusi tuttavuus. Herkkää musaa, jossa on vähän vaikutteita countrysya.

Kivaa, sivistynyttä pop-musiikkia.

Ihan menevää 60-luvun pop rockia.

Beatlesin "valkoinen tupla" on kaikkien rönsyilevien kaksoisalbumien äiti. Aiempien levyjen aurinkoinen psykedelia on jäänyt taakse ja kokonaisuus muistuttaa enemmän neljän eri muusikon tekemää soololevyä. Biisien kirjo on erittäin laaja; puolentoista tunnin aikana kuullaan särmikästä hard rockia (Helter Skelter, Everybody's Got Something to Hide Except Me and My Monkey), akustista herkistelyä (I Will, Julia, Mother Nature's Son), lastenlaulut mieleen tuovia lallatuksia (Ob-La-Di, Ob-La-Da, The Continuing Story of Bungalow Bill) sekä muutama aivan karmaiseva raita (Wild Honey Pie, Revolution 9). Vaikka tämä ei olekaan suosikkini bändin tuotannosta, White Album on silti erittäin palkitsevaa kuunneltavaa, josta löytää joka kerta jotain uutta, vaikka kaikki tylsimmät biisit tulevat peräkkäin toisen levyn loppupuolella.

Yksi parhaimpia löytöjä tältä listalta ainakin tähän mennessä. Bändi oli tuttu nimeltä ja olin kuullut varmaankin vain yhden biisin. Rämisevää rockabillya punk- ja garage soundeilla ja kauhuteemaisilla sanoituksilla.

Soundtrack-levy elokuvaan, jota ei koskaan tehty. Ihan mielenkiintoista musaa, mutta tuskin tämän pariin tulee kovin monesti palattua.

Seventeen Seconds ei lukeudu suurimpiin suosikkeihini The Curen tuotannossa, mutta albumin pelkistetty ja kylmä äänimaisema vetää silti puoleensa. Kokonaisuus tuntuu eheältä ja järkevältä. Useammilla kuunteluilla tämä varmaan vielä paranee.

Led Zeppelinin kolmas oli jopa parempi kuin muistinkaan. Tällä levyllä yhtyeen soundissa on paljon vaikutteita akustisesta folkista, mutta bluesia ja hard rockia ei ole unohdettu. Biisimateriaali on erittäin tasokasta ja myös monet vähemmän tunnetuista raidoista ovat tosi kovia. Harmi vain että kaksi viimeistä kappaletta eivät ole erityisen hyviä. Kyseessä on kuitenkin niin hyvä albumikokonaisuus, että pisteet uskaltaa pyöristää täyteen viiteen tähteen.

Ihan hyvä levy jonka pitkä kestokaan ei varsinaisesti haitannut. Varsinaisia huippukohtia en ensimmäisellä kuuntelulla löytänyt vaan kokonaisuus oli todella tasainen. Varmaan useammin kuunneltuna pisteet nousisivat, mutta nyt en viitsi antaa kolmea tähteä enempää.

Venom on tuttu bändi, mutten ole juurikaan heidän tuotantoa kuunnellut. Black Metal-albumi on oikeastaan aika jees, eikä sen parissa ehdi tylsistyä. Levy tarjoilee sarjakuvasatanismia sekä nopeasti rämisevää metallia, jonka vaikutus kuuluu Metallican ja Slayerin kaltaisissa thrash-bändeissä sekä tietysti myös varmaan kaikissa norjalaisissa black metal-yhtyeissä.

Pulp ja erityisesti tämä kyseinen Different Class-albumi oli itselleni yksi viime vuoden parhaista löydöistä. Eli tämä albumi oli hyvinkin tuttu entuudestaan. Kaikki kaksitoista kappaletta ovat loistavia, mutta ikoniseksi kohonnut Common People loistaa kaikista kirkkaiten. Jarvis Cockerin laatimat sanoitukset ovat kuin pienoisromaaneja. Monissa lauluissa kuvataan tarkkanäköisesti englantilaisen työväenluokan elämää, mutta mukaan mahtuu myös synkähköjä seksuaalissävytteisiä tekstejä. Mielestäni tämä lukeutuu 1990-luvun parhaimpiin levyihin.

Randy Newman oli minulle tuttu vain Toy Storysta. Sail Away on aika hyvä levy, mutta jos haluan kuulla pianovetoista pop rockia 70-luvulta, niin valitsen mieluummin Billy Joelin tai Elton Johnin.

Ei mikään kauhean ihmeellinen levykäinen. En kauheasti pitänyt laulajan äänestä ja biisit eivät juurikaan jää mieleen. Yksi raita kuulosti aivan Werewolves of Londonilta. Onneksi tämän listan tekijät päättivät sisällyttää mukaan Dexys Midnight Runnersin koko kolmen albumin diskografian.

Hyvää klassista rokkia. Levyltä löytyy monta ikivihreää hittiä.

Oikeastaan tämähän oli aika hyvä. Kertakuuntelulla biisit eivät kauheasti erotu toisistaan. Positiivinen yllätys kuitenkin.

Täysin tuntematon levy ja esittäjä. Ihan hyvää musiikkia, jossa käytettiin paljon jousi- ja puhallinsoittimia. Ihan kauheasti en pitänyt laulajan äänestä.

En ollut aiemmin kuunnellut Trafficia. Ihan hyvää jazzahtavaa progea.

Pidän jonkin verran White Stripesista ja olin heiltä kuullut kaksi albumia, mutta tätä en ollut aikaisemmin. Tämähän oli oikein hyvä tuotos jonka pariin palaan mielelläni tämän haasteen ulkopuolellakin.

Kuuntelin tämän kahdesti pitkällä automatkalla. Ihan hyvää ysärin altsu rockia Pearl Jamin ja Pixiesin hengessä. Varmaan kuuntelen tämän uusiksi vielä joskus, mutta ei tämän albumin välttämättä tarvisi tältä listalta löytyä.

Todella rasittavaa kuunneltavaa. En ole tälläisen jumputusmusiikin suurin ystävä, mutta lähdin silti avoimin mielin kuuntelemaan tätä. Oli tässä joitakin hyviä hetkiä, mutta lähes tunnin pituinen kokonaisuus ei ansaitse yhtä tähteä enempää. Haasteen huonoin levy tähän mennessä.

Aftermath on The Rolling Stonesin kolmas albumi ja ensimmäinen jolla kaikki kappaleet olivat yhtyeen itsensä tekemiä. Vaikka Aftermath ei olekaan tyylillisesti jyrkkä täyskäännös bändin aiempiin julkaisuihin, mukana on kuitenkin paljon kokeiluja erilaisilla instrumenteilla. Myöskin sanoituksissa on huomattavissa entistä enemmän synkkyyttä, esimerkiksi sitarilla säestetyssä kappaleessa Mother's Little Helper, jossa tylsistynyt kotirouva hakee helpotusta reseptilääkkeistä. Muihin huippuhetkiin kuuluvat mm. barokkihenkinen rakkauslaulu Lady Jane ja ilkikurinen parisuhdekuvaus Under My Thumb. Biisilistalta löytyy muutamia vähemmän mielenkiintoisia blues-esityksiäkin, mutta kokonaisuus on silti neljän tähden arvoinen. Olen ollut Stones-fani lapsesta saakka, mutta nyt vasta kuuntelin tämän levyn ensimmäistä kertaa.

Ihan okei. Ei kuitenkaan juuri erotu monista muista saman aikakauden levyistä mielestäni. Ainakaan yhden kuuntelun perusteella.

Ennen en ollut kauheasti innostunut Sonic Youthista, mutta tämä levyhän rokkasi aika kovaa. Bändillähän on tällä listalla vielä ainanin kolme muuta albumia ja nyt ne alkoivat kiinnostaa.

Olin kuullut Psychedelic Fursin musiikkia vain muutamissa elokuvissa. Talk Talk Talk on melko hyvä levy. Uuden aallon musiikkia jossa on hyviä pop-melodioita ja pidän Richard Butlerin karheasta äänestä. En oikein tiedä kuuluisiko tälle antaa kolme vai neljä tähteä.

Low on yksi kiinnostavimpia, kokeellisimpia ja myös parhaimpia albumeita Bowien mittavalla uralla. Bowie oli muuttanut Eurooppaan pakoon Los Angelesin dekadenttia ilmapiiriä ja otti mukaansa myös tuuliajolla olleen ystävänsä Iggy Popin (jonka ääntä kuullaan tällä levyllä yhdessä biisissä). Ranskassa ja Länsi-Saksassa äänitetty Low on ensimmäinen osa niin kutsuttua "Berliini-trilogiaa". Noita levyjä yhdistää vaikutteet eurooppalaisesta kokeellisesta musiikista, runsas improvisaatio ja elektroniset äänimaisemat. Tällä aikakaudella Bowien merkittävänä yhteistyökumppanina toimi Brian Eno, jonka työn jälki kuuluu vahvasti tälläkin levyllä. Low'n ensimmäinen puolisko koostuu lyhyistä ja omalaatuisista popbiiseistä kun taas toinen puoli koostuu ambientia mukailevista instrumentaalikappaleista. Kaksijakoinen kokonaisuus kuulostaa kuitenkin eheältä ja tämän omaperäiseen äänimaailmaan on aina ilo palata. Mainittakoon vielä että Mies toisesta maailmasta-elokuvasta lainattu kansitaide lukeutuu omiin suosikkeihini.

Pidän Elvis Costellon alku-uran levyistä, mutta olen kuunnellut enimmäkseen This Year's Modelia. Armed Forces on Costellon kolmas levy ja taisi olla hänen iso läpimurtonsa aikanaan. Paljon hyviä biisejä ja levylle on onnistuneesti otettu mukaan pehmeämpiä soundeja ja paljon pianoa.

En ole kauheasti Roxy Musiciin tutustunut, mutta tällä heidän debyyttialbumillaan oli muutama tuttu biisi. Todella omaperäistä ja erikoista musiikkia enkä kahdella kuuntelulla ihan päässyt sisälle tähän levyyn. Musiikissa kuuluu vaikutteita 50- ja 60-lukujen popista, mutta samaan aikaan bändi kuulostaa futuristiselta ja vieraalta. Pidin joistakin kappaleista aika paljon, mutta en ainakaan vielä viitsi antaa kolmea tähteä enempää. Ehkä joskus myöhemmin Roxy Music kolahtaa kunnolla.

Hip hopin klassikko, josta minä en välittänyt sitten yhtään. Ärsyttävän lapsellisia biisejä enimmäkseen, vaikka joissain sanoituksissa jotain ideaa olikin.

Tämähän oli jopa yllättävän hyvä mataliin odotuksiini nähden. Vaikka 50 Centin imago ja ilmaisu on mielestäni ollut aina vähän valjua, tämä levy oli kohtalaisen helppoa kuunneltavaa vaikka kestoa on melkein tunti. Ehkä jopa kolme tähteä viitsisin antaa tälle.

Tällainen 2000-luvun indierock ei taida ihan olla mun juttu, vaikka ei tämä todellakaan huono ollut. En vain kauheasti innostu tämän tyylisestä musasta.

Tangerine Dream oli tuttu monien elokuvien ääniraidoilta (eritoten Thief). Tältä levy tarjoaa mielenkiintoista äänimaisemaa mutta ainakaan meluisassa tehtaassa kuunneltuna se ei ihan päässyt oikeuksiinsa. Varmaankin tämä tulee joskus kuunneltua uusiksi.

Ei vieläkään jazz kolahda. Arvostan muusikkojen taitoa ja kekseliäisyyttä, mutta ei tätä oikein huvittanut kuunnella.

Epätasainen paketti, joka kuitenkin paranee edetessään. Ärsyttävimmät biisit olivat kuin suoraan jostain musikaalista, mutta tavanomaisemmat pianobiisit olivat ihan jees. En nyt kuitenkaan ihan kolmea tähteä vitsi antaa.

Vaihteeksi vähän mielenkiintoisempaa musaa. Tämän voisi joskus kuunnella uusiksi.

Aika hyvä levy, mutta "se jokin" jäi uupumaan.

Oho, tämähän olikin ihan kelvollinen poppilevykäinen. Ennakko-odotukset olivat melko matalalla, mutta on tämän haasteen aikana tullut kuunneltua paljon tylsempääkin musaa. Stripped ei ole mitään suurta taidetta, mutta kyllä tämän parissa ihan hyvin viihtyi vaikka kestoa onkin selkeästi liikaa.

Olen ollut Brucen fani lapsesta saakka, mutta näitä miehen "uusia" levyjä en ole kauheasti kuullut. Mutta The Rising oli mielestäni jopa yllättävän hyvä, vaikka pituutta onkin hieman liikaa. Kyllä tälle voi antaa varovaiset neljä tähteä.

Jaahas. Eipä ollut kummoinen lätty. Nolo uhoaminen ei jaksanut viihdyttää tällä kertaa, mutta biitit olivat aika hyviä.

Tykkään Pixiesistä ja luultavasti olin kuullut tämän levyn aikaisemmin. Bossanovaksi nimetty kolmas albumi on tyylillisesti jatkoa edeltäjälleen Doolittlelle, vaikka mielestäni tuo kyseinen kakkoslevy vetää pidemmän korren yksittäisillä huippukappaleilla. Bossanova on kuitenkin kokonaisuutena erittäin onnistunut ja varmasti tulen tätä vielä kuuntelemaan. Varsinkin kun viime viikkoina tämä haaste on tarjonnut kuunneltavaksi monta ei-niin-mielenkiintoista albumia, Pixiesin kuunteleminen tuntui helpottavalta. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän Kim Dealin ääntä.

Onneni näyttää kääntyneen. Keskinkertaisten levyjen sarja päättyi eilen Pixiesiin ja tänään on vuorossa Radiohead. Pidän bändistä, mutta nimenomaan nämä 90-luvun lopun rokkaavammat levyt uppoavat itselleni parhaiten. Yhtyeen kakkoslevyllä The Bendsillä säröiset kitaravetoiset biisit ja tunteelliset akustiset raidat ovat sulassa sovussa keskenään. Biisimateriaali on todella laadukasta ja yhtään heikkoa hetkeä ei ole mukana. Tämä on lempparini Radioheadin diskografiasta, mutta myös myöhemmät levytykset voivat nostaa arvoaan kunhan niihin ehdin uppoutua paremmin. Tältä 1001-listaltahan löytyy vielä ainakin neljä muuta Radioheadin albumia.

Public Image Limitedin kakkoslevy Metal Box (tunnetaan myös nimellä Second Edition) on hämmentävä julkaisu kaiken kaikkiaan. Kappaleet ovat pitkiä ja junnaavia, äänimaailma usein kylmä ja kaikuinen. Mielestäni basisti Jah Wobblen innovatiivinen soitto on parasta Metal Boxissa, kun taas John Lydonin ulina on monesti raskasta kuunneltavaa. Albumi herättää ristiriitaisia tunteita, mutta sen kokeellisessa soundissa on jotain kiehtovaa. Olin aiemmin kuullut PiL:in debyyttilevyn ja pidän siitä enemmän.

Olin kuullut Beckiltä varmaan vain kaksi biisiä (Loser ja Devil's Haircut), joten tämän albumin melankolinen ja akustinen tunnelma tuli yllätyksenä. Kyseessä on melko hyvä levy, joka sijoittuu jonnekin kolmen ja neljän tähden välimaastoon. Mutta mennään nyt tällä kertaa kolmosella.

Tom Tom Clubin perustivat Talking Headsin jäsenet Tina Weymouth ja Chris Frantz. Yhtyeen debyyttilevy ei ihan kauheasti uponnut itselleni, vaikka ei se varsinaisesti huono olekaan. Tämä kyseinen kokoonpanohan esittää yhden kappaleen Talking Headsin legendaarisessa konserttielokuvassa Stop Making Sense.

Aika hyvä R&B-levy. Waterfallsin olin kuullut aikaisemmin.

Kovamaineinen livelevy, joka oli valtava hitti ilmestyessään. Perushyvää 70-luvun rockia, eikä mitenkään ihmeellistä minun mielestäni. Ei siis lainkaan huono lätty, mutta tuolta aikakaudelta löytyy kymmeniä parempia rock-levyjä. Kestoa löytyy yli tunti, mutta sujuvasti jaksoin tämän kuunnella. Kolme tähteä siis.

Ei tässä kauheasti mitään vikaa ollut, mutta en jaksanut tästä innostua.

Liian eksentrisesti esitettyä folkkia omaan makuun.

Tosi hyvä levy Sabbathilta. Kaksi edellistä levyä, Paranoid ja Master of Reality ovat kuitenkin vielä vähän Vol. 4:sta parempia. Paljon hyviä biisejä (Supernaut, Snowblind) ja uusia kokeiluja mm. pehmoballadi Changes.

Reipasta rock-musaa. Olin kuunnellut tämän kerran aiemmin, mutta tämähän oli pikkuisen parempi kuin muistinkaan. Hyvä levy vaikka kansikuva on aivan karmea.

Ui juma. Van Halenin debyyttilevy rokkaa vieläkin täysiä. 35:n minuutin mittainen levykäinen on täynnä energiaa ja asennetta, mutta huumoria ei ole unohdettu. Van Halen ei tehnyt maailman älykkäintä musiikkia, mutta varsinkin tämän esikoislätyn soundit ovat edelleen purevat.

Vanhanaikaista amerikkalaista folkkia, jossa on mukana vaikutteita countrysta. Ramblin' Jack Elliott oli itselleni entuudestaan tuntematon, mutta kyllähän tämä aika hyvää musiikkia oli. Elliott taisi olla iso innoittaja nuorelle Bob Dylanille.

Olen kuunnellut Tom Pettyltä enimmäkseen vain Greatest Hits-levyä, mutta tämä Pettyn ja Heartbreakers-yhtyeen debyyttilevyhän osoittautui oikein toimivaksi. Biiseissä on hyviä tarttuvia melodioita ja myös tarpeeksi potkua. Harmi ettei Pettyä enää kuulla tämän haasteen tiimoilta. Mielestäni esimerkiksi Damn the Torpedoes tai Full Moon Fever olisivat olleet hyviä lisäyksiä 1001-listalle.

Aretha Franklin on yksi niistä monista legendaarisista artisteista, joiden tuotantoon en ole juurikaan tutustunut. Tämä kyseinen levy, Lady Soul olikin oikein hyvä. Arethan voimakas ääni kantaa läpi biisilistan, joka koostuu sielukkaasta gospelista ja bluesista.

Synkeä kansikuva tuo mieleen Joy Divisionin ja Bauhausin kaltaiset post-punk-orkesterit, mutta levyn sisältö olikin turvallista indie rockia 90-luvulta. The Auteursin New Wave on taas yksi kolmen tähden levy; ihan hyvä, muttei tarjoa mitään erityistä. Laulajan ähinä ei erityisesti vakuuttanut, eivätkä biisit ole sieltä vahvimmasta päästä, mutta ei tämä missään nimessä huono ole.

No ohhoh. Tämähän oli aika jees. Instrumentaaliosuudet olivat hyviä, eikä tässä ollut sketsejä ja uhmakas gangstailu pysyy välillä aisoissa. Ihan neljään tähteen ei kuitenkaan päästä, sillä loppupuolella taso laski. Yhdessä biisissä sämplättiin Pulp Fictionin kahvilaryöstöä.

Ensimmäinen Neil Youngin levy tällä listalla ja näitähän piisaa. Hyvä niin, sillä kyllähän minä Youngista tykkään. Osittain livenä äänitetty Rust Never Sleeps onkin yksi parhaimpia julkaisuja, joita olen mieheltä kuullut. Ensimmäinen puolisko koostuu herkemmistä akustisista raidoista, toinen puoli on autotallibändi Crazy Horsen säestämää säröistä ryskettä. Vaikka levyltä löytyy useampi loistava biisi (mm. Thrasher ja Powderfinger), on havaittavissa pientä epätasaisuutta joka estää antamasta tälle täysiä pisteitä. Tämä taisi olla ensimmäinen levy tämän haasteen aikana, jonka kuuntelin ihan cd:ltä käsin.

Mukavan letkeää country-musiikkia. Mikään biiseistä ei jäänyt erityisesti mieleen, vaan ne vähän kuin sulautuivat toisiinsa. Eikä sen tarvitse olla huono asia. En ollut varmaan ikinä aiemmin kuunnellut Willie Nelsonia.

Ei sieltä parhaimmasta päästä, mutta ei toki huonoimpiakaan mitä tämän haasteen aikana on tullut kuultua. Juuri ja juuri voin antaa tälle kolme tähteä.

The Jam on yksi parhaista yhtyeistä, jotka nousivat kuuluisuuteen 70-luvun lopun brittipunkvillityksen myötä. Yhtyeen kolmas albumi All Mod Cons ei ole enää suoraviivaista punkkia, vaan levyllä on paljon vaikutteita The Kinksiltä ja The Wholta sekä mukaan on sisällytetty myös akustinen rakkauslaulu. Kyseessä on kaiken kaikkiaan erittäin energinen julkaisu ja yksi parhaista uusista levyistä, joita tämä haaste on tarjonnut. Tosin The Jam oli ennestään hyvinkin tuttu bändi, ja omistamallani Snap! tuplakokoelmalla on mukana kuusi biisiä tältä levyltä.

Hip hopin suuri klassikko, jonka biiseillä räpätään kovasta elämästä New Yorkin kaduilla. Tekstiä löytyy runsaasti ja biitit ovat jykeviä. Voin kuvitella että monien genren ystävien mielestä tämä on mestariteos. Kyllä tämä minunkin korvaani kuulosti aika hyvältä, muttei hip hop kuitenkaan ole ihan se lempparigenre itselleni.

No voihan helvetti. Tämä on taas yksi niistä levyistä, joilla ei ole mitään asiaa tälle listalle. 63 minuuttia geneeristä poppia, jossa ei ole mitään omaperäistä tai erityisen mielenkiintoista. Justin on ihan kyvykäs laulaja, mutta tämän albumin kuuntelu oli aika työlästä. En tiedä antaisiko yhden tähden vai kaksi.

Suosikkini niistä kahdesta kuuntelemastani Lennonin soololevystä. Paljon hienoja biisejä, mutta toinen puolisko on selvästi parempi. Usealla raidalla soittaa entinen yhtyetoveri George Harrison.

Lisää Neil Youngia ja sehän passaa! Harvest on lempparini ukon tuotoksista (läheskään kaikkia en ole kuullut) ja se taitaa myös olla Youngin eniten myynyt levy. Harvest edustaa enimmäkseen leppoisaa country-rockia, mutta mukaan mahtuu muutama särövoittoinen veto ja kaksi sinfoniaorkesterin säestämää mahtipontista balladia. Vaikka nuo kyseiset biisit eivät aivan saumattomasti sovi kokonaisuuteen, muu materiaali on niin huippua, että tälle kuitenkin uskaltaa antaa viisi tähteä.

Erittäin hyvä proge-rock albumi. Biisit ovat mahtipontisia ja kunnianhimoisia, mutta eivät naurettavia kuitenkaan. Yhtyeen kaikki soittajat pääsevät loistamaan ja Peter Gabriel on hieno laulaja. Myöskin Phil Collins päätetään rumpusetin takaa laulamaan yhdessä kappaleessa. Genesikseltä löytyy listalta vielä yksi levy tämän lisäksi ja sitä kovasti odotan.

En ollut ikinä kuunnellut Nick Drakea, mutta olin tietoinen hänen olemassaolostaan. Pidin albumista jonkin verran, mutta useammalla kuuntelulla pisteet voisivat vielä nousta. Nick Drakessa on vähän samaa näköä kuin Nick Cavessa.

Tiesin entuudestaan vain Karma Chameleonin ja se onkin hyvä biisi. Colour by Numbers on ihan kelpo poplevy kasarilta, muttei tarjoa mitään ihmeellistä. En osaa sanoa ansaitseeko tämä paikkansa 1001-listalla, mutta kyllähän tämä kuvastaa omaa aikaansa.

The Band oli minulle tuttu lähinnä Bob Dylanin taustayhtyeenä ja The Weight-klassikon olin kuullut muutamissa elokuvissa. Yhtyeen musiikki edustaa helposti kuunneltavaa, leppoisaa rockia. Yhden kuuntelun perusteella Music From Big Pink on ihan perushyvää pehmorokkia, mutta ei nouse monien aikalaistensa yläpuolelle. The Bandin vokalistit eivät olleet mitenkään erityisen loistavia.

Tämähän oli erittäin hyvä. Räppiä, punkkia ja hyviä sampleja.

Ihan menevää musiikkia. Väsyneenä tästä ei kauheasti jäänyt mieleen.

Menevää indierockia. Red Eyes biisi jopa todella hyvä.

80-luvun loppupuoliskolla Aerosmith oli tehnyt menestyksekkään paluun vuosien huumesekoilujen jälkeen. Yhtye onnistui nousemaan myös nuoremman sukupolven tietoisuuteen Music Televisionin kautta. Tuota aikakautta on valittu listalle edustamaan vuoden 1989 albumi Pump, joka onkin oikein kelpo hard rock-levy. Levyn isoimmat hitit Love in an Elevator, Janie's Got a Gun sekä The Other Side olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta mukaan on sisällytetty myös vähemmän tunnettuja, laadukkaita raitoja. Vaikka Pump ei ole mitään suurta taidetta, se osoitti että Aerosmith kykeni yhä tekemään hyvää musiikkia vielä 15 vuotta läpimurtonsa jälkeen.

Snoop Doggin esikoinen Doggystyle on helposti kuunneltava, hauska ja viihdyttävä levykäinen, joskin sen lyyrikat ovat gangsta rapille tyypilliseen tapaan lapsellisia ja pinnallisia.

Tylsää, mutta harmittoman kevyttä hissimusiikkia. Ei tämä varsinaisesti huono ollut, mutta en minä saanut tästä yhtään mitään irti.

1970-luvun lopulla Iggy Pop oli huonossa jamassa. The Stooges oli hajonnut liiallisen huumeidenkäytön seurauksena ja miehen tulevaisuus musiikkialalla näytti epävarmalta. Iggy sai kuitenkin David Bowiesta tärkeän tukijan ja ystävän. Kaksikon yhteistyö tuotti tulosta; vuonna -77 ilmestyi Iggyn kaksi ensimmäistä sooloalbumia, joista jälkimmäinen, Lust for Life, valikoitui kuunneltavaksi tälle päivälle. Lust for Life edustaa tyyliltään enemmän Iggylle tyypillistä särmikästä rockia, kun taas sen samana vuonna julkaistu sisarteos The Idiot muistuttaa Bowien saman ajanjakson kokeellisia albumeja. Bowieta kuitenkin kuullaan taustalaulajan ja pianistin roolissa. Albumi sisältää Iggyn soolouran parhaita paloja: Trainspotting-elokuvaan ikuistettu nimikkobiisi sekä ikimuistoinen The Passenger. B-puolen ylipitkät Turn Blue ja Fall in Love with Me latistavat tunnelmaa, mutta kyseessä on silti kivenkova klassikko, vaikka kokonaisuus ei olekaan täydellinen.

Who's Next on todennäköisesti bändin paras julkaisu ja samalla yksi suurista rockin klassikkolevyistä. Yhtyeen jäsenten energinen ja dynaaminen soitto tekee levystä niin nautittavan. Biisilistalta löytyy kolme järkälettä; Baba O'Riley, Behind Blue Eyes ja Won't Get Fooled Again, mutta myös Bargain ja Song is Over ansaitsisivat tuon statuksen. Basisti John Entwistle laulaa humoristisen kappaleen My Wife.

Tämähän oli yllättävän hyvä. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta tämä malilaisen Ali Farka Tourén ja amerikkalaisen Ry Cooderin (tuttu Walter Hillin elokuvien ääniraidoilta) yhteistyö voitti minut puolelleen. En tiedä tuleeko tämän pariin palattua, mutta ainakin ensimmäinen kuuntelu oli ihan miellyttävä.

Ai että. The Clash on yksi lempibändejäni ja London Calling on selkeästi heidän paras levynsä. Vuoden 1979 lopulla julkaistu kaksoisalbumi osoitti että The Clash kykeni paljon muuhunkin, kuin nopeisitten ja vihaisten kolmen minuutin mittaisten punkbiisien esittämiseen. Monet bändin parhaista kappaleista löytyvät tältä kyseiseltä lätyltä, ja jäsenet ovat kehittyneet soittajina että myös biisintekijöinä. Levyn vahvuuksiin kuuluu biisien monipuolisuus ja 14:n kappaleen aikana kuullaan mm. reggaeta ja rockabillya.

Tiesin John Calen entuudestaan The Velvet Undergroundin jäsenenä ja levytuottajana. En ole suuri VU-fani, mutta tämähän oli aivan erilaista musiikkia ja ihan kelpo levy. Cale on vähän vaisu laulaja, mutta orkestraatiot olivat oikein miellyttäviä ja hyväntuulinen tunnelma kantaa loppuun asti. Ihan neljään tähteen tämä ei kuitenkaan yllä, sillä kahden kuuntelun jälkeenkään biisit eivät juuri jää mieleen.

Hyvää discoa ja funkkia. Levyllä on hyvät soundit ja hienoa musisointia. Kovin usein ei tee mieli kuunnella tämän tyyppistä musiikkia ja biiseissä oli liikaa toistoa.

Pet Shop Boysin Actually on aikas hyvä syntikkapop-levy, itseasiassa. Tällainen sliipattu ja "ylituotettu" kasarisoundi ei kuitenkaan aina omia korvia miellytä. Kappaleista It's a Sin kohoaa ylitse muiden.

Pehmeää ja melankolista indie/folk/poppia 2000-luvun alusta, eli ei ihan meikäläisen makuun täsmäävää musiikkia. Eihän tämä huono ollut, mutta ei tämäntyylisestä musasta oikein saa kunnon otetta. Liian "taidekoulumaista" minulle.

Tämäkin bändi/albumi oli ennestään tuntematon. Ensimmäinen kappale nosti odotuksia, mutta lopulta kokonaisuus jäi vähän keskinkertaiseksi. Monet muut saman aikakauden artisteista (esim. The Doors ja Neil Young) osaavat tehdä samantyylistä musaa paljon paremmin. Ei kuitenkaan yhtään huono levy, mutta ei välttämättä kuulu tälle listalle.

Tykkäsin AC/DC:stä kovasti teinivuosinani, mutta sittemmin kuuntelu on jäänyt melko vähäiseksi. Mutta kyllähän varsinkin nämä Bon Scottin aikaiset levyt vieläkin toimivat hyvin ja Highway to Hell taitaa olla yhtyeen paras teos (läheskään kaikkia en ole kuunnellut). Biisilista pitää sisällään jymäkkää hard rockia ja nimikappaleen lisäksi Walk All Over You, Touch Too Much ja If You Want Blood (You've Got It) kuuluvat bändin parhaimmistoon. Laulujen sanoitukset käsittelevät yhtyeelle tyypillisesti lähinnä seksiä ja juhlimista. Syvällisyyden puute ei kuitenkaan haittaa, sillä AC/DC:n musiikissa on ollut aina kyse silkasta hauskanpidosta ja siihen Highway to Hell soveltuu oikein mainiosti. Albumi jäi karheaäänisen Bon Scottin viimeiseksi, sillä hän kuoli ennenaikaisesti seuraavana vuonna. Bändi jatkoi uuden laulajan kanssa mutta se on jo toinen tarina.

En ole elektronisen musiikin suurin fani, muttaThe Prodigysta kyllä pidän jonkin verran. Tosin tietämykseni yhtyeestä rajoittuu melkeinpä vain tähän levyyn, joka on oikein hyvä. The Prodigyn musiikki on sen verran ärhäkkää, että rockin ja metallin kuuntelijoiden on helppo pitää heidän musastaan.

Hei, tämähän oli hyvä levy! Tunsin B.B. Kingin maineelta, mutta en ollut ennen kuullut hänen musiikkiaan. Mieshän on kova kepittäjä, mutta myös karismaattinen laulaja. Livel at the Regal on myös onnistunut livelevynä; B.B.:n yleisölle jutustelu keventää tunnelmaa mukavasti.

Ou jea! Toinen hyvä löytö putkeen. Isaac Hayesin biisejä olen kuullut muutamissa blaxploitaatio-elokuvissa, mutta nyt vasta tutustuin paremmin hänen levytyksiinsä. Kyseessä on oikein hyvä levy, vaikka viimeinen 18-minuuttinen raita ei ihan täysin iskenyt.

Hyvien levyjen putki jatkuu edelleen. Tällä kertaa vuorossa on Electric Light Orchestran Out of the Blue. Oikein mainio kaksoisalbumi, jolla kaikki biisit nivoutuvat osaksi toimivaa kokonaisuutta. Bändin soundi on aivan omanlaisensa; siinä kuuluu Beatlesin upeat melodiat ja Queenin teatraalisuus.

Olen jonkin verran kuunnellut Queens of the Stone Agea, mutta nyt vasta tutustuin tähän debyyttilevyyn. Ja olihan se hyvä. Harmi ettei Songs for the Deaf ole tällä listalla. Like Clockwork näyttää tosin löytyvän.

Adam & The Ants oli valtavan suosittu bändi 80-luvun alussa ja tämä kyseinen albumi Kings of the Wild Frontier oli vuoden 1981 myydyin Iso-Britanniassa. Itselleni kaikki biisit olivat kuitenkin vieraita ja noinkin suuri suosio tuli vähän yllätyksenä. Kyllähän tämä ihan kelvollinen albumi on ja jyskyttävä rumpusoundi jää mieleen. Levy on jotenkin niin aikansa tuote kuin vaan voi olla; vanhentunutta "uuden aallon" outoilua ja tarttuvia pop-melodioita. Monet biiseistä jäävät keskinkertaisiksi, mutta arvostan bändin omaperäisyyttä kolmen tähden verran.

Vuonna 2013 julkaistu The Next Day päätti kymmenen vuotta jatkuneen hiljaiselon ja aloitti viimeisen luvun Bowien uralla. Vaikka kyseessä onkin melko onnistunut myöhäisuran julkaisu, The Next Day jää selkeästi seuraajansa, vuonna 2016 ilmestyneen Blackstarin varjoon. The Next Day on tyyliltään vähän liian turvallinen ja rauhallinen, eikä siltä löydy selkeitä huippukohtia. Vaikka olen Bowien fani, en silti ymmärrä miksi tämä albumi on lisätty tälle listalle. The Next Day ei kuulu edes top 10 Bowie-albumien listalle.

Toisella sooloalbumillaan Lou Reed pääsi pois The Velvet Undergroundin varjosta ja tuottajina toimineet David Bowie ja hänen silloinen kitaristinsa Mick Ronson toivat Reedin uuden yleisön tietoisuuteen. Transformer-levyltä löytyykin Reedin tunnetuimmat kappaleet Walk on the Wild Side, Satellite of Love ja Trainspotting-elokuvassa ikimuistoisesti käytetty Perfect Day. Edelleenkään en ole Lou Reedin iso fani, vaikkakin hänen merkityksensä rock-musiikille onkin kiistaton. Harvat lauloivat 70-luvulla huumeiden käytöstä, homoista ja transsukupuolisista yhtä avoimesti kuin Reed. Ronsonin kitara ja Bowien taustalaulut tuovat eloa kappaleisiin, mutta Reedin lauluääni on vain niin ankea, että en osaa täysin nauttia tästä levystä.

Magazinen esikoislevy Real Life on yksi kiinnostavimpia uusia tuttavuuksia, joita tämä haaste on tarjonnut tähän mennessä. Vaikka kyseessä ei olekaan täydellinen albumi, on sen soundi todella mielenkiintoinen ja omaperäinen. Levyllä kuuluu vaikutteita niin progesta, goottirockista sekä punkista, olihan Magazinen perustaja Howard Devoto kuulunut aiemmin Buzzcocksin alkuperäiseen kokoonpanoon.

Hyvien ja kiinnostavien levyjen putki se vain jatkuu. Tykkään R.E.M.:istä ja tämä taitaa olla heidän paras levynsä. Kaikki biisit ovat hyviä ja monet jopa loistavia.

Ihan kivaa kuunneltavaa aurinkoisena kevätpäivänä. Ei erityisen mieleenpainuvaa musiikkia, mutta pidin irlantilaistyylisestä soitosta.

Metallican "musta levy" nosti bändin kertaheitolla metallimusiikin isoimmaksi nimeksi. Tällä levyllä yhtye kevensi thrash metal-soundiaan ja biisit olivat nyt entistä suoraviivaisempia. Tämä tyylimuutos suututti osan vanhoista faneista, mutta samalla valtavirta löysi bändin. Mielestäni bändi uudisti ilmaisuaan onnistuneesti ja puhtoisempi tuotanto istuu biiseihin hyvin. Vaikka useampi sinkkubiiseistä onkin kärsinyt liiallisesta radiosoitosta, tämän albumin pariin oli jälleen mukava palata. Täytyy samalla todeta, että tämä on Metallican viimeinen oikeasti todella hyvä levy.

Ihan ok soololevy The Beach Boysin rumpalilta.

Brucen paras levy ja yksi omista suosikeistani. Tekstit ovat elämänmakuisia ja soundit muhkeat.

Tämä levy ei taida edustaa Beach Boysia parhaimmillaan. Sekava ja vähän keskeneräiseltä tuntuva kokonaisuus.

Suiciden debyytti on mieleenjäävä kokemus, mutta ei ihan omaan makuuni.

60-luvun särörokkia rupisilla soundeilla. Tämä oli ihan hyvä levy, vaikka kaikki biisit eivät olekaan loistavia.

Fatboy Slimin You've Come a Long Way, Baby on ihan hauskaa jumputusta, vaikka biiseissä on ihan helvetisti liikaa toistoa. Tuskin tätä tulen enää kokonaan kuuntelemaan, mutta joitakin yksittäisiä biisejä voisin kuunnella vielä uudestaankin.

Aika hyvä "uudehko" rock-levy. Monissa biiseissä käytettiin tanssittavaa rumpukomppia. Radiohitti Take Me Out oli ainoa entuudestaan tuttu biisi. Juuri ja juuri uskallan antaa tälle neljä tähteä.

Tämähän oli oikeasti ihan mieluista kuunneltavaa, toisin kuin tämän haasteen alkumetreillä vastaan tullut livelevy Live/Dead. American Beautylla kuullaan paljon rentoja ja akustisia biisejä, jotka sopivat mukavasti aurinkoiseen aamupäivään. Grateful Dead ei kuitenkaan ole isoimpia suosikkejani oman aikansa legendaarisista rock-yhtyeistä.

Uneliasta folkkia. En oikein innostunut.

Oikein hyvä blueslevy. En ollut aiemmin kuunnellut Muddy Watersia, mutta tämän levyn pariin voisin palata vielä.

Pidän kyllä Elvis Costellon varhaisesta tuotannosta mutta en ole tutustunut miehen "uudempaan" materiaaliin. Ainakaan tämä kyseinen levy, Brutal Youth, ei mielestäni ole mikään merkkiteos. Levy kuulostaa ikävän "keski-ikäiseltä" , vaikka välillä onkin havaittavissa Costellon piikikästä ivaa. Kyllä tälle voin kuitenkin antaa juuri ja juuri kolme tähteä, koska ei tämä ole oikeasti huono, vaan pikemminkin vaan vähän tylsä ja innoton myöhäisuran julkaisu artistilta, joka oli parhaina päivinään todella nokkela ja energinen biisintekijä. Ei todellakaan kuuluisi tälle listalle.

Ihan hauskaa ja hyväntuulista kasarirockia, joskin ne kolme megahittiä (You Give Love a Bad Name, Livin' on a Prayer ja Wanted Dead or Alive) kannattelevat tätä levyä. Ilman noita kyseisiä kappaleita tätä tuskin olisi otettu mukaan tälle listalle.

Sepultura palasi juurilleen ja tuli luoneeksi jotain, mitä metallimusiikissa ei oltu aiemmin kuultu. Yhtye matkusti xavante-alkuperäiskansan luokse hakemaan inspiraatiota ja muutamia tuolloin nauhoitettuja kappaleita päätyi ihan levylle asti. Toinen keskeinen vaikuttaja oli 90-luvun puolivälissä tuloaan tehnyt nu metal, etenkin Deftonesin ja Kornin matalalle viritetyt junnaavat kitarariffit. Ja vieraileehan Kornin solisti Jonathan Davis Faith No Moren Mike Pattonin kera yhdessä kappaleessa, vaikka lopputulos ei olekaan niin hieno, mitä voisi odottaa. Roots on omaperäinen ja enimmäkseen toimiva kokonaisuus, joka vakiinnutti Sepulturan maineen merkittävimpänä brasilialaisena metalliyhtyeenä. Se jäi kuitenkin viimeiseksi ennen laulajakitaristi Max Cavaleran eroamista.

Kolmannella albumillaan Rdiohead liikkui pois The Bendsin säröisestä kitararockista kohti kylmempää ja abstraktimpaa äänimaailmaa. Lopputuloksena syntyi OK Computer, jonka kuvaukset vieraantuneista ihmisistä ja teknologian kasvavasta vaikutuksesta puhuttelevat kovasti vielä melkein 30 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Tästä kokoonpanosta vain Neil Young on itselleni erityisen tuttu, mutta kyllä muutkin jäsenet suoriutuvat hyvin. Deja Vu on tasavahva albumi, joka edustaa aikansa folk rockia sieltä paremmasta päästä.

Tämä taitaa olla PJ Harveyn kaikista helposti lähestyttävin albumi, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi mikään tylsä pop-levy. Biisit ovat täynnä hienoja melodioita ja koukkuja. Kappalelista on niin hyvä, että parhaita on vaikea valita. Onneksi Polly Jeanilta on vielä tulossa kolme muuta albumia tällä listalla, vaikkakin loistava To Bring You My Love puuttuukin.

Heti lisää Radioheadia ja lauloihan Thom Yorke eilisellä PJ Harveyn levyllä kolmella biisillä. Hail to the Thief ei aukea niin helposti, kuin aiemmat kuulemani bänfin albumit, mutta kokonaisuus on kuitenkin selkeästi hyvä.

Ei vieläkään jazz innosta.

Leppoisaa ja puhtoisesti tuotettua musaa. Ehkä tällainen pehmeä rock ei kuitenkaan enää säväytä enää niin kovasti.

Leppoisia lauluja villistä lännestä ja revolverimiehistä.

Ei parasta Costelloa mielestäni, mutta aika hyvä levy kuitenkin. Ehkä useammalla kuuntelulla pisteet voisivat nousta.

Helposti kuunneltavaa folkia, jossa oli mukana myös hipaus psykedeliaa.

Ui jui jui! Mitäpä Master of Puppetsista sanoisi? Yksi parhaita hevilevyjä ikinä, mutta Ride the Lightning saattaa olla parempi. Harmi ettei sitä levyä löydy listalta.

Jaa, eipä kauheasti jäänyt mitään mieleen tästä.

Tällä kertaa sitä toista Elvistä. Tämä levy oli varmasti aikoinaan kova juttu, mutta nykyään vain... ihan ok.

Kelvollista indie rockia, jossa mongertaa Arctic Monkeysin Alex Turner.

Sitä samaa, mitä edellinenkin The Bandin levy. Ihan kivaa 60-luvun rockia, mutta ei ihan sieltä parhaimmasta päästä.

Princen 1999 on kyllä oikein hyvä levy, mutta mikään täysosuma se ei ole. Monet biiseistä saisivat olla selkeästi lyhyempiä ja itse en satu olemaan tällaisen "superkasarin" soundimaailman suurin fani. Mutta on tämä silti parempi kuin suurin piirtein kaikki kolmen tähden levyt, joten kai tälle uskaltaa nelosen antaa. Ovathan nimikkokappale 1999 ja Little Red Corvette niin hyviä.

Radiohitti Sex on Fire oli selkeä huippukohta. Muuten ihan perushyvä ok.

Jimi Hendrix yhtyeineen ehti julkaista toisen albuminsa vielä samana vuonna kuin debyyttinsä. Axis: Bold as Love on erittäin onnistunut seuraaja, ja vieläkin psykedeelisempi. Kuitenkaan ihan kaikki biisit eivät ole ikimuistoisia, mutta monta hienoa klassikkoa tältäkin levyltä löytyy. Myös basisti Noel Redding pääsee laulamaan yhden kappaleen.

Ensimmäistä kertaa perehdyin Van Morrisonin musiikkiin. Olinhan minä tietysti kuullut Brown Eyed Girlin, mutta sitä biisiä ei tältä levyltä löydy. Moondance oli oikein hyvä kokonaisuus, jonka pariin tulee varmasti joskus palattua.

Pehmeää ja tunteellista countrya. Ihan ok. Ei tästä oikein muuta sanottavaa keksi.

Ihan mielenkiintoista folkia, jossa laulettiin työväenluokan ongelmista yms. Voisin joskus kuunnella uudestaan.

Mainio soul-levy. Al Greenillä on hieno ääni. Nimikkokappale oli tuttu Pulp Fictionista.

Yksi parhaimpia hip hop-levyjä, mitä tämä haaste on tarjonnut tähän mennessä. Dear Mama oli ainoa biisi jonka olin kuullut aiemmin tältä levyltä.

En ollut aiemmin kuunnellut Ray Charlesia, vaikkakin olen joskus vuosia sitten katsonut miehestä kertovan elämäkertaelokuvan. Ihan kelvollinen levy on kyseessä. Viime aikoina on ollut vähän väsymystä tämän projektin kanssa, mutta eiköhän tämä tästä iloksi käänny.

Olin kuullut Marquee Moonin pari kertaa aikaisemmin, mutta vasta nyt tämän levyn hienous alkoi avautua. Television kuului New Yorkin punk-skeneen, mutta yhtyeen musiikki muistuttaa enemmänkin progea tai kulmikasta taiderockia.

The Strokesin debyytti onkin hyvä rokkilevy, vaikka joskus asiaa epäilinkin. Suttuinen äänimaailma ja simppelit biisit tukevat kokonaisuutta hyvin.

Pitkästä aikaa reggaeta. Täytyy kuitenkin todeta, ettei UB40 ole mikään The Wailersin tasoinen pumppu. Tämä levy on liian pitkä, mutta parhaimmillaan se on aika hyvä.

No olipahan häröilyä! Brasilialaisbändi Os Mutantes tarjoilee takkuista psykedeliaa ja sekavia biisejä. Olihan tämä tavallaan ihan mielenkiintoinen levy, mutta en voi sanoa kauheasti tykänneeni.

Vielä viimeiselläkin levyllään Bowie onnistui luomaan jotain mielenkiintoista ja uutta.

Tämä oli ihan kelvollinen 60-luvun rock-levy, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Samantyylistä musiikkia ovat muut tehneet paremmin, esimerkiksi Rolling Stones.

Nigerialainen Fela Kuti ja Cream-yhtyeen rumpalinakin tunnettu Ginger Baker yhdistävät voimansa ja tuloksena syntyi melko vauhdikasta musisointia.

Salonkikelpoista, pehmeää jazzia. Live-esityksen aikana tapahtuvat kömmähdykset ja yleisön kanssa jutustelu tuovat lisämakua tähän muuten todella unohdettavaan levytykseen.

Poppia ja räppiä yhdistelevä levy, joka ei kuulosta kovin freesiltä enää nykyään.

Omaperäistä indierockia. Melko hyvä lätty, vaikka kiinnostus laski loppua kohden.

Tämä Dandy Warholsin levy menee samaan kastiin, kuin eilisen Flaming Lips. Kokonaisuus jää reippaasti plussan puolelle, mutta "se jokin" jää uupumaan.

Beckin Odelay on omaperäinen sekoitus hip hop-rytmejä, särökitaroita ja kaikenlaista ysärin outoilua. Välillä tuli Beastie Boys mieleen. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva.

Tämähän oli ihan hyvää kuunneltavaa kotitöitä tehdessä. Biiseissä oli vähemmän jankkausta, kuin sillä toisella Fatboy Slimin levyllä, jonka kannessa oli "fatboy".

Vaikka en ole kaikista suurin Lou Reedin fani, täytyy todeta että Berlin on melko hieno teos. Dramaattinen rock-ooppera kuvaa kahden rakastavaisen syöksykierrettä, eikä loppu ole onnellinen. Parempi kuin Transformer.

Hyväntuulista 80-luvun poppia. Suuret radiohitit Girls Just Wanna Have Fun ja Time After Time kuuluvat kohokohtiin, mutta muutkin kappaleet olivat kelvollisia.

Morrisseyn soolodebyytti on varsin hyvä levy, vaikka Johnny Marrin helisevää kitarointia tuleekin ikävä. Singleinäkin julkaistut Everyday is Like Sunday ja Suedehead ovat selkeästi Viva Haten parhaat palat, mutta myös levyn päättävä ilkikurinen Margaret on the Guillotine jää mieleen.

Taas yksi sellainen levy, joka ei ihan täysin säväytä, mutta on kuitenkin himpun keskivertoa parempi.

Eaglesin debyyttilevy tarjoaa kivaa ja rentoa country rockia. En lukeudu bändin vihaajiin, vaikka olenkin nähnyt The Big Lebowskin. Kaksi ensimmäistä biisiä olivat parhaat.

En ollut tutustunut Gorillaziin muutamaa biisiä enempää, joten aloin uteliaana kuuntelemaan bändin esikoislevyä. Yhtyeen musiikki yhdistelee hip hopia ja indie rockia sekä elektronista musiikkia. Tältä levyltä löytyy ihan kiinnostavia soundeja, mutta ei Gorillazista tullut mitään uutta suosikkiani. Pidän edelleen Blurista enemmän.

Bostonin maineikas esikoislevy tarjoaa tarttuvaa rock musiikkia ja siinä se onnistuu oikein hyvin.

Sly & The Family Stone oli tuttu nimi, mutta en ollut koskaan kuunnellut bändin musiikkia. On todettava että Stand! on oikein hyvä levy, jolla soul, funk ja rock yhdistyy maukkaaksi sekoitukseksi.

Depeche Moden Violator onkin aika hiton hyvä levy. Gootahtavaa synth poppia, jota ajan hammas ei ole juurikaan puraissut. Violatorilta löytyy kolme jättihittiä, Personal Jesus, Enjoy the Silence ja Policy of Truth, mutta kappalemateriaali on vahvaa kautta linjan. Ehkä pidän Depeche Moden seuraavasta levystä Songs of Faith and Devotionista (joka ei ole mukana tällä listalla) himpun verran enemmän, mutta eiköhän Violatorille silti uskalla lätkäistä täydet viisi tähteä.

Elton Johnin tuplalevy kärsii ylipituudesta ja pöhöttyneisyydestä, mutta on kuitenkin laadukas kokonaisuus. Löytyyhän levyltä nimikappaleen ja Candle in the Windin veroisia klassikoita.

Positiivinen yllätys, kun tämä ei ollutkaan perinteistä ja tylsää jazzia. Ihan kivaa kuunneltavaa työpäivän ohessa, mutta en taida tämän pariin enää palata. Harvoja instrumentaalilevyjä, joita on tullut vastaan tämän haasteen aikana.

Tämähän oli aika toimiva yhdistelmä elektronista musiikkia ja indie rockia. Voisin kuunnella joskus uudestaankin. Kids-biisin olin kuullut aiemminkin.

Oasiksen kakkoslevy on melkein täydellistä rokkia hienoilla melodioilla varustettuna. Kaikki biisit ovat loistavia ja jokainen niistä olisi voinut olla hitti. Tämä levy tuo mieleen mukavia kesäisiä muistoja, mutta toimii silti edelleen hyvin vaikka kuuntelukertoja onkin kertynyt lukuisia vuosien aikana. Jos tästä pitää jotain huonoa sanoa, niin soundit ovat tosi diskanttiset, mutta se ei pilaa muuten loistavaa kokonaisuutta.

Eminemin lapsellinen törkyhuumori toimi vieläkin yllättävän hyvin. Monta hauskaa biisiä, mutta pituutta voisi olla vähemmän.

Hyvää modernia rokkia, jossa kosketinsoittimet on keskeisessä osassa. Parhaat biisit oli levyn alussa, mutta kokonaisuus on kuitenkin melko tasainen.

Melko samanlainen kokemus kuin edellinenkin Fairport Conventionin levy. Ihan ok, mutta ei erityisen mieleenpainuva.

No voihan vittu kun oli rasittavaa kuunneltavaa. Ehkä jossain toisessa mielentilassa tällainen häröily olisi voinut vähän viihdyttää, mutta nyt ei toiminut sitten yhtään.

Ihan ok levy, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin. Ehkä Paul Simonin muut soololevyt ovat iskevämpiä.

Laulaja Bon Scottin kuoltua ennenaikaisesti AC/DC ei jäänyt turhia suremaan, vaan hankki uuden laulajan ja teki uransa isoimman hittilevynsä. Back in Black on täynnä massiivisia hittejä, mutta silti pidän himpun verran enemmän yhtyeen aikaisemmasta materiaalista. Mutta harvoin on kuultu yhtä onnistunutta laulajan vaihdosta rock-musiikin piirissä.

Aika hyvä levy, mutta bändit kuten Nirvana ja Smashing Pumpkins jotka ottivat tästä vaikutteita, tekivät saman paljon paremmin. Lopuksi kuultiin yllättävä Ghe Cure-cover.

Nebraska taitaa olla Bruce Springsteenin uran synkin levy, ihan kansikuvaa myöten. Albumi on kokonaan Brucen itsensä esittämä ja äänimaailma todella pelkistetty. Monet kappaleet kertovat rikollisista ja murhaajista, eikä Born to Runin aikaisesta optimismista ole tietoakaan.

Tämä oli aika hyvä, vaikkakin kokonaisuutena vähän epätasainen. Joitakin biisejä voisin vielä joskus kuunnella uudestaan.

Pidin Carolen pehmeästä äänestä ja pianonsoitosta. Kappaleista Will You Love Me Tomorrow? ja (You Make Me Feel Like) A Natural Woman olivat entuudestaan tuttuja muiden artistien esittäminä. Tykkäsin myös kotoisasta kansikuvasta ja kissasta.

Olihan tällä levyllä muitakin hyviä biisejä kuin superhitti Take On Me. Soundit olivat megakasaria, mutta se ei kauheasti haitannut. Aika kiva pop-levy, mutta ei mikään merkkiteos. Tältä 1001-listalta ei taida löytyä montaa pohjoismaalaista levyä, mutta kiva että edes jotain on huolittu mukaan.

Beastie Boysin toinen levy oli melko hyvä, vaikkakin pidän Ill Communicationista vielä paljon enemmän. Paul's Boutique on kestänyt aikaa yllättävän hyvin eikä tunnin kestokaan kauheasti vaivannut. Sampleja löytyy Beatlesista Psykoon.

Let It Bleedin ensimmäinen (Gimme Shelter) ja viimeinen biisi (You Can't Always Get What You Want) kuuluvat ehdottomasti bändin parhaimpiin. Niiden välissä kuullaan monta hyvää rock-kappaletta, muutama keskinkertaisempi veto ja turha country-parodia Country Honk.

Energistä ja nuorekasta skata. Loppupuoliskolla levy alkaa jo kuitenkin vähän toistaa itseään. Vähän lyhyempänä tämä toimisi paremmin, mutta vioistaan huolimatta oli mukava palata tämän pariin. Listalta löytyy vielä Specialsin tätä seurannut levy, jota en ole koskaan kuullut.

Dire Straitsin omaleimainen tyyli kuuluu vahvasti jo yhtyeen esikoislevyllä. Mark Knopflerin käheä ääni ja rautalankatyylinen kitarointi ovat vahvasti läsnä. En kuitenkaan ole varma onko tämä kyseinen levy välttämättä paras valinta tälle listalle. Biiseistä Sultans of Swing nousee kevyesti ylitse muiden, mutta mukaan mahtuu muutama vähän tylsempi raita. Kokonaisuus jää kuitenkin vahvasti plussan puolelle ja yhtyeen myöhempi megahittilevy Brothers in Arms tullaan vielä kuulemaan tämän haasteen aikana.

Sex Pistols on yhtye, johon mielestäni kiteytyy koko punk-genre. Managerinsa Malcolm McLarenin johdolla bändi järkytti koko englantilaista kansakuntaa törkeillä tempauksillaan ja rajuilla laulujen aiheilla. Myös suomalaiset moraalinvartijat pelkäsivät niin pahasti, että rääväsuilta evättiin pääsy keikkailemaan maahamme. Mutta ei Sex Pistols ollut kuitenkaan pelkkää tyhjää uhoa, vaan tämä bändin ainoaksi viralliseksi albumiksi jäänyt teos on vielä tänäkin päivänä helvetin toimiva rokkilevy. Soundit ovat oikein hyvät moniin aikalaisiin verrattuna ja asennetta ei tältä levyltä puutu.

Tältä levyltä ei löydy Talking Headsin isoimpia hittejä, mutta tykkäsin tästä silti.

The Smithsin joutsenlaulu ja bändi olikin jo hajonnut levyn ilmestyessä. Kyseessä on hyvin onnistunut albumi, vaikkei se ylläkkään edeltäjiensä tasolle. Oikeastaan Strangewaysin ei edes tarvitsisi olla tällä listalla, sillä Meat is Murder ja The Queen is Dead ovat ne keskeiset Smiths-albumit, jotka jokaisen tulisi kuulla edes kerran eläessään.

Jaahas, taas lisää Elvis Costelloa. Mutta se ei haittaa koska This Year's Model on ehdottomasti paras Costellon levy jonka olen kuullut. Debyyttilevyn tuhnuisen taustabändin on korvannut The Attractions, ja ero on kuin yöllä ja päivällä. Biisit ovat niin tarttuvia ja energisiä, että tämän levyn pariin palaa mielellään monta kertaa.

Tämän haasteen aikana olen huomannut, että Sonic Youth onkin aika mielenkiintoinen bändi. Tämä oli nyt toinen kuuntelemani levy bändiltä, ja vaikka pidän Dirtysta enemmän, tämäkin oli aikas hyvä.

Psykedeelistä ja kokeellista musiikkia, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään mielenkiintoista.

Selkeästi parempi kuin äskettäin kuuntelemani Hearts and Bones. Paul Simonin soolodebyytti sisältää paljon hyviä kappaleita, vaikka toinen puolisko ei olekaan aivan yhtä vahva kuin ensimmäinen.

Yllättävän hyvä. Mielelläni kuuntelen joskus uudestaan.

Siitä ei ole vielä viikkoakaan, kun kuuntelin The Smithsiä viimeksi tämän haasteen merkeissä. The Queen is Dead on yhtyeen magnum opus ja se mainitaan syystäkin usein, kun listataan kaikkien aikojen parhaimpia ja merkittävimpiä musiikkilevyjä. Kymmenestä kappaleesta kaikki paitsi Never Had No One Ever ja Vicar in a Tutu kuuluvat bändin parhaimpiin, eikä noissa kahdessa mainitsemassani kappaleessa mitään hävettävää ole. Myös "track list" on järjestetty hyvin, eikä kuuntelijan mielenkiinto pääse lopahtamaan missään vaiheessa. Morrisseyn lyriikat vaihtelevat murheellisesta ja romanttisesta haikailusta piikikkääseen ivaan, jonka kohteeksi ovat joutuneet ainakin Englannin kuningasperhe ja levy-yhtiön johtoporras. Myöskin Johnny Marr tarjoaa parasta osaamistaan helisevine kitaroineen, eikä sovi unohtaa basisti Andy Rourken ja rumpali Mike Joycen tärkeää panosta.

Laura Nyrolla on hyvä lauluääni, mutta en kuitenkaan kauheasti innostunut tästä levystä. Biisit olivat liian teatraalisia.

Nyt vasta kuuntelin tämän proge-eepoksen ensimmäistä kertaa ja täytyy todeta että In the Court of the Crimson King on yksi parhaista levyistä, jonka olen tämän musahaasteen aikana löytänyt. Kappaleet ovat pitkiä ja mahtipontisia, mutta ei kuitenkaan naurettavuuteen asti. Oikeastaan ainoa heikko hetki on Moonchildin pitkä improvisoitu instrumentaaliosuus, joka jo vähän koettelee kuuntelijan kärsivällisyyttä.

Taas yksi bändi, johon en ollut aiemmin tutustunut. Tämä norjalaisbändin levyhän oli melko kovaa tykitystä. Ei ehkä maailman älykkäintä tai omaperäisintä musiikkia, mutta energiaa riitti loppuun asti ja samaa ei voi sanoa läheskään kaikista muista tämän 1001-listan levyistä.

Odotukset eivät olleet korkealla, koska en pitänyt edellisestä kuulemastani Dexysin levystä. Mutta tämähän oli oikeasti ihan pätevä levy. Etenkin viulut ja puhallinsoittimet kuulostivat kivalta.

Pitkästä aikaa afrikkalaista musiikkia. Tämä oli miellyttävää kuunneltavaa, vaikka sanaakaan en ymmärtänyt. Yhtyeellä on varsin kiinnostava taustatarina.

Huippulevy Simonilta ja Garfunkelilta. Parhaisiin paloihin lukeutuvat kiertue-elämän kuvaus Homeward Bound, näppärä Dylan-pastissi Simple Desultory Philippic sekä vanhaan englantilaiseen kansanlauluun pohjautuva Scarborough Fair/Canticle.

Beggars Banquet oli ikään kuin Rolling Stonesin paluu ruotuun muutaman epätyydyttävän psykedeelisen levyn jälkeen. Tällä levyllä yhtye hylkäsi "flower powerin" ja biisien aiheet olivat synkempiä ja väkivaltaisempia. Vaikka Beggars kärsii hieman epätasaisuudesta, kuuluu se silti kiistatta bändin parhaimmistoon ja se myös käynnisti bändin suurten klassikkolevyjen sarjan, joka jatkui 70-luvun alkuun asti.

Ihan kiva pop-levy, muttei mitään erityistä. Kappaleista parhaiten mieleen jäivät Lovefool-hitti ja yllättävä Black Sabbath-cover.

Rage Against The Machinen debyytti on edelleen vaikuttava kokemus. Vain harvat yhtyeet ovat kuullostaneet näin itsevarmoilta ja kokeneilta esikoislevyllään. Omaperäinen sekoitus metallia, räppiä ja funkkia innoitti 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun nu metal-bändejä, mutta harvalla niistä oli yhtä paljon painavaa sanottavaa rasismista ja korruptiosta, kuin Rage Against The Machinella.

Ihan hyvää 60-luvun rokkia. Ensimmäinen biisi oli tuttu High Fidelity-leffasta.